Teemu Vesterinen on tehnyt stand upia vuosituhannen vaihteesta asti. Vesterinen on jo pitkään ollut niitä koomikoita, joiden keikoille ihmiset todella haluavat mennä. Olen itse nähnyt Vesterisen useita kertoja, etenkin silloin kun Vesterinen asui Helsingissä.

Keikalle tihkusateessa siirtyessäni muistan yhtäkkiä, että oon joskus aiemminkin ollut Aleksanterin teatterissa katsomassa Vesteristä. Hämärä muistikuva jostain jutusta jossa Vesterinen seisoi lavalla puhumassa rasismista viivähtää mielessä, ”ei meillä oo mittään huolta”. Välähdyksenomainen muistikuva epämääräisellä ääninauhalla jää kummittelemaan mieleen, muistan ihmisen, joka seisoi lavalla silmin nähden jännittyneenä ja rauhoitteli ja tyynnytteli yleisöä, ja samaan aikaan härkki niin oikealle kuin vasemmalle ja kokeili, saako naurulla vietyä ihmisiä rehellisempään suuntaan.

Itselleni Vesterinen on aina edustanut vahvempaa ja varmempaa hahmoa kuin mistä olen kuullut Trauman kertovan. Tätä esitystä on kehuttu, tää on kerännyt tosi monenlaisilta ihmisiltä etukäteen aikamoista hypetystä. En haluaisi odottaa keikalta näin paljon, mutta kyllähän mä odotan. Ja samaan aikaan vähän jännitän. Entä jos keikka avaakin omia haavoja, tai jotenkin herkistää vesiputousitkun esille julkisilla paikoilla?

Tilasta ja yleisöstä

Aleksanterin teatterin 500-paikkainen sali, eli vanha ooppera, on vuonna 1879 valmistunut venäläishenkinen kolmikerroksinen hoviteatterirakennus, jonka permanto nousee vain loivasti, ja jonka kahdelle parvikerrokselle sijoittuvat sekä takakatsomot että sivujen aitiokatsomot. Vuodesta 1993 teatteri on toiminut vierailijatetterina.

Oma lippuni ohjaa ylimmän parven oikeaan laitaan. Teatterin vessat sijaitsevat alakerrassa, ja teatterin penkit ovat kapeat ja käsinojalliset, onneksi pehmeät. Osa parvella olevasta yleisöstä päätyy silti seisomaan parven reunaportaille, koska penkit ovat niin epämukavat. Esteettömyysasiat 1800-luvulla eivät tosiaan olleet samassa jamassa kuin nykyään. Teatterissa on poikkeuksellisen laajasti erityyppisiä ja -ikäisiä ihmisiä, vaikka enemmistö katsojista lieneekin iältään 40 – 50 vuoden paikkeilla. Paljon selkeitä pariskuntia ja teatterille tyypillisiä pienehköjä senioiriryhmiä, stand up -keikoilta tuttuja naamoja… Selkeästi osa myös näyttää hoitoalan ihmisiltä, narikkajonossa kuulen sanan vastatransferenssi ja kirjoitan sen muistivihkoon googlettaakseni myöhemmin. Nyt en muista mitä se tarkoittikaan. Teatteri on myyty loppuun, mutta katsomossa on silti tyhjiä paikkoja.

Sanon kattokruunun koristeista jotain seuralaiselle, kun silmäkulmasta huomaan jotain tapahtuvan. Ihmiset katsovat yläparvella kännyköitään, jokin kylmä tuuli piipahtaa huoneeseen sisään, tartun vaistomaisesti kännykkään itsekin ja näen uutiset, Moskovassa on juuri tehty terrori-isku teatteriin. En sano mitään, laitan kännykän pois. Osa ihmisistä näyttää vähän epävarmalta, pohtii selkeästi jäädäkö teatteriin, onko riski. Ja lähes samantien valot alkavat himmetä.

Ensimmäinen puoliaika

Keikan aloittelee soolokiertueen tuottaja Tommi Ylimäinen, jolla on hämmentävä kyky sisällyttää juontoihin informaatiota stand upin keinoin. Ylimäinen kertoo kuinka kiertueen lipputuloista menee 5 % Suomen Luonnonperintösäätiölle. Koko infopläjäys upotetaan yleisöön vitsien kera. Oon nähnyt Ylimäiseltä aiemmin vain omaa settiä, en ole koskaan nähnyt tätä puolta ja olen vaikuttunut. Tätä monesti yritetään, mutta Ylimäinen painii tässä ihan omassa sarjassaan. Äsken huolissaan ollut yleisö alkaa laskea suojamuurejaan ja yläparvelle alkaa kuulua pieniä tyrskähtelynauruja salista. Ylimäinen nostaa omat energiansa ylös, nopeuttaa tahtia, ja hidastaa heti kun naurua on enemmän, ja nopeuttaa taas, kun uusia ihmisiä liittyy naurukuoroon. Mesmeroivaa ja toimivaa. Infominuuttien puolivälissä koko yleisö on jo valmis spontaaneihin väliaplodeihin. Miten voi olla pelkkä info näin muikea osio?

Vesterinen kävelee lavan takareunasta suoraan lavan etuosaan punaisessa t-paidassa. Kengännauhat ovat kirkkaanpunaiset. Lavalla on pöytä, jolla on pitkä, raskas punainen pöytäliina. Vesterisellä on langaton mikki teipattuna poskeen, kädet jäävät vapaiksi. Illan ensimmäinen hämmentyminen tapahtuu tässä – mikrofoni kädessä on useimmille stand up -koomikoille kuin tutti vauvalle, se antaa paikan käsille, tarjoaa tekemistä. Kun se on poissa, Vesterinen on vapaa liikkumaan täysin rajattomasti. Vaikka kädet käyvät toisissaan kiinni usein, muu vartalo on avoin ja rento. Vesterinen aloittaa keikan jutustelevalla sävyllä, kertoo minkälaisia ihmisiä keikoilla on käynyt, nostaa esiin sen, että kerta kerran jälkeen kiertueen keikoille tulee enemmän terapeutteja. Lehteriltä ei näe permannon ihmisiä, mutta esiintyjän katse haarukoi yleisöä ja katsoo keiden kropankieli antaa vastetta millaisellekin ihmisten kuvailulle. Mun muistikuva Vesterisestä oli ihan toinen. Mutta nyt lavalla seisoo aidosti rento, yleisöä avoimin katsein tutkiva ihminen.

Alussa Vesterinen haluaa määritellä asioita. ”Halusin puhua traumasta, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Piti lähteä kiertueelle.” Yleisö nauraa. Tuntuu että se on samaan aikaan täysin totta että täysin irrallinen, keksitty yksityiskohta. Tätä lajia on tiedossa aimo vasullinen ennen loppuunpääsyä, merkitsen tän ylös muistiinpanoihin, mutta noin viidennen samanlaisen kohdalla kyllästyn, koska koko setti on juuri näin tiukkaa. Nimetään tässä muutakin. Vesterisen oman trauman nimi on Aune, ja Aune tarkoittaa traumaperäistä stressihäiriötä, joka koostuu useista traumoista, ei vain yhdestä. Asioiden nimeäminen ja määrittely luo esityksen kehyksen.

Ennen kuin varsinaisesti päästään traumaan, Vesterinen aloittaa sopan hämmentämisen ja termien kaatamisen päälaelleen. Kyytiä saavat muotitermit ja diagnoosit, asiat käännetään päinvastoin ja niitä tarkastellaan uudesta kulmasta. Vesterisen kynä sivaltaa joka suuntaan, eikä kukaan ole turvassa. ”Jos nousee tunne niin sit vaan ootte aikuisia ja käsittelette sen.” Nauran, nautin, rentoudun, huomaan että vaikka juuri on härkitty kaikkein poliittisesti korrekteimmat termit ja ajatukset päälaelleen, turvallisuus huoneessa nousee, vaikka juuri sanottiin ettei täällä ole turvassa. Yläparvella yksi huolestunut mies vielä selaa uutisia, doomscrollaa, muiden kännyköitä en onneksi näe.

Vesterinen alkaa itsekin rentoutua, liikkeet muuttuvat avoimemmiksi, hän harppoo lavalla, puhuu yleisölle. Määriteltäviä asioita tulee lisää. Limittäin määritellään tuttuja asioita uusiksi ja esitellään uusia: Mitä on trauma, millaisia erilaisia traumoja on… Vauhti kiihtyy, käydään useammalla kukkulalla, naurua, väliaplodeja, lasketellaan hetki rauhallisemmmin, noustaan taas. Mitä vaikeammista asioista puhutaan, sen keveämpi on yleisön olo. Naurua, aplodeja, empatiaa. Ja sitten, jotenkin aivan yllättäen, huomaamatta, juuri kun aletaan päästä syvään päätyyn, onkin väliaika.

Tauolla pähkitään ravintolasta löytyneiden tuttujen kanssa, että onhan tää esitys kova, joo, ja jotenkin uutta, mutta kyl tästä on huomattavan paljon suuremmin sanoin puhuttu, et jotenkin ei kyl ihan samaan yllä omat fiilikset. En odota muuttavani mieltäni. Se tulee kuitenkin vielä muuttumaan rankasti.

Toinen puoliaika

Vesterinen sotkeutuu sanoissaan toisen puoliajan alussa ja tapahtuu se, mikä tapahtuu usein parhaille esiintyjille: esiintyjä myöntää mokanneensa, lyhyesti selittää minkä piti olla hauskaa ja saman tien koko yleisö on taas mukana ja esiintyjän puolella. Ja sitten tapahtuu illan ensimmäinen hullu ilotulitus, osio, jonka aikana nauru lähtee kerta kerralta intiimimmästä paikasta, koska mennään oikeasti asiaan, sanoitetaan sellaista jolle monella ei vielä ole sanoja. Vesterinen lähtee nostattamaan naurun intensiteettiä liikkein, jutuin, tekemällä call backejä ihan kaikkeen mahdolliseen. Kirjoitan muistiinpanoihini: ”wtf, voiko rakenne olla call back? No näköjään voi.” Tekstissä on myös aivan poskettoman hauskoja verbejä kuten ramppakalkattaa. Tahti on hirveä, ja nauru vain yltyy. Jännite ja intensiteetti on todella korkealla ja kun yleisölle esitellään Vesterisen oma negatiivinen minäkommentaattori, Mauri, samaistumisen kokemus pyyhkäisee yli yleisön. Naurun tehtävä ihmisen elämässä on purkaa jännitettä, ja tämä nauru on selkeä helpotusnauru, joka jatkuu koko jutun läpi. Maurin hahmo on tunnistettava, mieleen tulee ainakin Heikki Kinnusen esittämä hahmo, joka kyselee ”onks Viljoo näkyny”. Mauri on se supisuomalainen jäärä, joka vähillä sanoilla onnistuu valamaan ympärilleen epäuskoa. Yleisö selkeästi tunnistaa, heilläkin tämä on.

Stand upissa yksi osa on vuorovaikutus yleisön ja esittäjän välillä ja tänään ja tässä se tarkoittaa jotain sellaista, jonka takia tekee mieli määritellä genreä vähän uusiksi. Että on tämä yksi muoto, tämmöinen täydellisesti stand upia oleva soolon laji, joka on aivan sataprosenttista läsnäoloa, mutta jossa limittäin määritellään yleisölle tuttuja termejä täysin omalla tavalla, esitellään hahmoja ja välissä valistetaan yleisöä uusista sanoista. Luento? Ei. Eikä missään nimessä teatteria, esiintyjä on koko ajan kontaktissa yleisöön. Tämä on intohimopuheenvuoro, monologi, tai avautuminen metsäkävelyllä ja sen jälkeen nuotiolla. Tai ehkä nykytanssia? Tavallaan, liikkeen määrä ja laatu lavalla alkoi jo jossain ensimmäisen puoliajan keskellä tarttua omaan kroppaan. Toisen puoliajan alkupuolella havahduin siihen, että peilasin liikkeitä, naurahdin ja vilkaistessani huomasin myös alhaalla permannolla muutaman ihmisen keinuvan mukana. Kinesteettiset ihmiset yleisössä erottaa kahden kerroksen päästäkin.

Kun palataan Auneen, kaikki tämä keinuminen ja tanssi muuttuu, nyt mennään vaikeisiin asioihin, yksityiskohtaisiin kuvauksiin traumasta ja ne esitellään kaikkien aistien kautta. Kun nauru usein jää keskikroppaan, tämä on kokovartalonaurua, ei hysteeristä eikä hallitsematonta, vaan ajoittain lempeää hymähtelyä, sekä älyllistä että fyysistä. Esityksen vitsien suunnassa ei ole mitään ironiaa, ei lainkaan pilkkaa. En pysty samaistumaan kuin osaan kuvatusta, mutta pystyn ymmärtämään ja olemaan lempeä. Kun yksityiskohdat etenevät, tulee takaumia ensimmäiseen puoliaikaan, jo toistettuihin vitsirakenteisiin, niillä tuodaan sisään lisää uutta sisältöä ja selitetään rankkoja traumareaktioita lamautumisesta ylivireyteen, sietoikkunaa, terapiaharjotteita… Ihan käsittämättömän vaikeaa kamaa, mutta puitteet on luotu sellaisiksi, ettei yleisö vastusta, vaan myötäilee, ymmärtää, nauraa. Ja mennään vielä syvemmälle, psykofyysisen traumaterapian yksityiskohtiin, käpertyvään vauvakäteen, tuomitsevan judgen oikean käden heristykseen. Huomaan ohimennen, että muutaman metrin päässä on vieraalla ihmisellä jäänyt nauru päälle, hän silittää oikealla kädellä vasenta kättään. Kirjoitan muistiinpanoihin: ”eturivin miehen käsi!!!” saadakseni huomion pois häiritsemästä. Lavalla on hetki hetkeltä enemmän tanssia, ja yleisön nauru tiivistyy ja tihenee taas, väliaplodit tulevat siihen mihin ne on suunniteltu.

Muutaman sekunnin tauon jälkeen lähdetään matalammalla energialla, nostatellaan. Mitä voi tehdä, jos on trauma, miten voi toista auttaa? Miten trauma tulee ihmissuhteisiin? Enää ei selitellä kovin paljon, luotetaan, että naurun setupiksi riittää kun yleisö näkee käsistä onko äänessä judge vai vauva. Lavalla nähdään myös jokea kiemurteleva käsipari, jota ei selitetä.

Kun esitys päättyy, aika monella ihmisellä on täysin uusia sanoja ja tapoja puhua historiastaan. Tunnelma on lempeä ja rento. Ja silti, uudestaan, on pakko sanoa ettei tämä ollut luento. Tämä oli ennen kaikkea ja erityisesti stand up -soolo. Niin monilla tavoin täsmälleen, ainoastaan siinä laatikossa pysyen, ja samaan aikaan täysin sen laatikon ulkopuolella koko ajan tanssien. Kun illalla kirjoitan muistiinpanoni puhtaaksi ja siirrän päiväkirjamaiset merkintäni blogin konehuoneeseen, tiedän että tästä tulee aika vaikea teksti kirjoittaa.

Reilua viikkoa myöhemmin löhöämme sohvallani ystävän kanssa, hän oli myös ollut jossain päin katsomoa samassa näytöksessä. Puhumme viisi tuntia esityksestä, traumoistamme, tavoistamme kokea ja elää. Näytän muistiinpanoni sekä illan päiväkirjatekstini ystävälle ja kysyn mitä hän ajattelee siitä jos oikeasti menen näin rehellisellä tekstillä ulos. Ystävä naurahtaa. ”Nää on sulle yksityisiä sanoja, mut ei ne oo muille sitä. Vähän sama tolla soololla. Ehkä se oli yksityinen kun sitä alettiin kirjoittaa, mutta ei se lavalla enää yksityinen ole. Sehän on siinä kohtaa kirjoitettu puhtaaksi moneen otteeseen.” Ja samassa tajuan sen, mistä en saanut aiemmin kiinni, sen mikä esityksestä tekee erityisen: Esitys on kuvaus parantumisesta, siitä, miten asioiden sanoittaminen antaa kroppaan vapautta liikkua, joustaa, sietää, myötäillä menemään, koska meillä kaikilla on omat traumamme ja kommentatattorimme.

TL;DR

Teemu Vesterisen soolo on ennen kaikkea ja erityisesti stand up -soolo. Niin monilla tavoin täsmälleen, ainoastaan siinä laatikossa pysyen, ja samaan aikaan täysin sen laatikon ulkopuolella koko ajan tanssien. Soolosta jää päällimmäisenä muistoksi valtavan paljon tietoa, mutta myös ihan älyttömän suuri kunnioitus vitsin rakenteiden täydellistä osaamista kohtaan. Esityksen erityinen arvo onkin siinä, että sisältö on niin merkittävää, että sen rakenteellinen nerous hämärtyy upean sisällön takia. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun eläessäni näin sanon, mutta tästä toivoisin saatavan Netflix -soolon. Tämä ei ole vain Suomen mittakaavassa erityinen esitys, vaan tällä voisi olla myös kansainvälinen merkitys. Hämmentävää kyllä en ensimmäisen puoliajan jälkeen uskonut sanovani näin, mutta se miten homma vedettiin pakettiin ja miten ensimmäisen puoliajan löysältä tuntuneista kohdista tehtiin merkittäviä jälkikäteen, oli myös aivan jäätävän kova allegoria elämän ja terapian suhteesta.