Rakkaudesta lajiin ja sen ihmisiin, pääasiallisesti katsomosta lavan suuntaan

Mika Eirtovaara: Ihminen

Olen nähnyt Mika Eirtovaaran lukuisia kertoja livenä, ja vaikka selkeästi meidän huumorintajumme eivät ihan kaikessa kohtaa, olen aina ihaillut Mikan tapaa tehdä huumoria omalle yleisölleen. Huomasin aika viime tingassa että hänen uusin soolonsa Ihminen oli tulossa Pasilaan ja vaihdoin iltasuunnitelmia lennosta päästäkseni näkemään shown. Olen pyrkinyt aina kuluttamaan myös huumoria, joka ei suoraa iske omaan naurunappulaani, koska silloin pystyy myös tarkkailemaan vähän eri asioita. Yksi erottava tekijä on se, miten omana kokee esiintyjän maailmankatsomuksen sopivan omaansa. Onnistunut ilta onnistuu mielestäni siitäkin huolimatta nauranko siellä itse.

Haluan sanoa tämän heti kärkeen jotta ei jää epäselvää siitä, ettenkö arvostaisi Eirtovaaraa taiteilijana ja artistina. Arvostan. Tässäkin esityksessä oli paljon hyviä puolia, mutta pyrin kritiikeissä olemaan myös rehellinen siitä, mikä oma kokemukseni on ollut. Lukijan on hyvä kuitenkin muistaa, että yksikään teksti ei synny tyhjiössä eikä tämä ole kuin yksi kokemus tästä nimenomaisesta illasta.

Tilasta ja yleisöstä

Studio Pasila on Helsingin kaupunginteatterin sivupiste, josta löytyy (nettisivujen mukaan) 328- paikkainen katsomo. Stand upia esitetään myös ajoittain lämpiössä. Teatterissa on pyörinyt vakituinen stand up – klubi jo vuosikausia, eli tämä on suurimmalle osalle helsinkiläisiä tuttu katsomo. Tällä lavalla ja tässä lämpiössä ovat käyneet lähes kaikki. Open mic – koomikoiden suuria unelmista on se, että pääsisivät joskus Pasilaan.

Katsomossa on erittäin jyrkkä nousu ja varsin epämiellyttävät penkit, jotka kyllä sinänsä ovat melko leveitä, mutta niissä on käsinojat, ja penkit ovat kiinni penkkirivissä ja hieman kääntyilevät. Liput myydään numeroiduille paikoille. Ikävänä sattumana mun kummallekin puolelle sattui lauantain keikalla hyvin isokokoinen ihminen, mikä kevyesti vaivaannutti meidät kaikki kolme koska he eivät mahtuneet omiin tuoleihinsa. Tämä inhimillinen hydraulic press olisi vältettävissä sillä, että saliin varattaisiin tarvitseville pari selkeästi leveää paikkaa, joissa käsinojia ei olisi.

Lava on teatterityyliin valaistu puolivaloisaksi, ja keskiosaan tuodaan enemmän valoa esiintyjän kasvoille. Lavalta pystyy näkemään katsomoon melko hyvin, eli esiintyjällä on mahdollisuus sekä jututtaa yleisöä että reagoida heihin.

Klubin yleisö oli selkeästi tullut katsomaan nimenomaan Mika Eirtovaaraa – hänellä on selkeät omat faninsa, joita ei missään muualla nähdä. Siinä missä All Female Panelin keikoille tullaan naisjoukoissa, Mika Eirtovaara vetää selkeästi miesvaltaisia työporukoita, konkrettisen työn tekijöitä ja vanhempia pariskuntia. Joukossa oli myös tyypillisempiä teatterikatsojan stereotyyppejä: pariskuntia lämpiössä aloittelemassa viinilasillisilla ja muutama eläkeläisrouva ystävättären kera. Kaulatatuointien määrä yleisössä oli korkeampi kuin useimmilla progekeikoilla. Melko moninaista porukkaa – myös sen vuoksi haasteellinen yleisö. Teatterin katsomo oli täydehkö.

Multa on kysytty miksi kuvailen yleisöä. Tämä ansainnee vielä omankin kirjoituksensa, mutta kaikki stand up on juuri sen illan yleisölle esiintymistä. Klubeilla on erilaisia yleisöjä ja iso osa tunnelmasta syntyy yleisön ja esiintyjän vuorovaikutuksesta.

Ensimmäinen puoliaika

Jussi Lankoski lämmitteli leppoisasti

Illan avasi Jussi Lankoski, jonka kanssa ollaan samoissa illoissa oltu esiintymässä usein. Tiesin mitä odottaa – ja silti yllätyin. Jussi on ehkä tunnetumpi yleisön kanssa jutustelusta (crowd work), mutta tällä kertaa Jussi teki puhtaan lyhyen stand up -setin. Pidin aivan valtavasti yllättävän leppoisasta energiasta – Jussi on lavalla usein kiivas ja riehakas, mutta lauantaina lavalla oli rauhallinen, naurusilmin varustettu hurmaava velikulta. Setin loppupäässä yleisö oli jo todella kivasti mukana punchessa nauramisessa.

Eirtovaara käveli lavalle sisään ja istahti melkein saman tien penkille hieman lysyyn asentoon. Jotenkin tuntui, että energiat olivat harvinaisen vähissä, ja yleisössä syntyi valitettavan pieniä satunnaisia nauruja. Jäin miettimään jakkaran merkitystä, kuten väliajalla sivusta kuullun perusteella osa muutakin salia – stand upissa kun ilmeinen usein kuitataan jollain tavoin. En kuulu niihin, joiden mielestä lavalla on pakko vain seistä, mutta jos jakkara oli välttämätön, sen olisi voinut jutulla kuitata pois häiritsemästä. Etenkin kun Eirtovaaran tyyli korostaa juttuja on niin fyysinen – vartalo kiertyy, kädet lepattavat, katse kulkee yleensä halki yleisön. Istuma-asento oli lauantaina hetkittäin hyvin kyyryssä. Jos penkki on välttämätön, se voisi myös olla selkeästi jotain merkittävää: valtaistuin, vessanpönttö, lännensatula, prätkä… Nyt jakkara sai liikaa proppimaista huomiota olematta kuitenkaan proppi.

Jotenkin illan lähtö tuntui vaikealta, yhteys yleisöön tuntui etäiseltä, eikä juttujen stereotyyppinen sisältö välttämättä jaksanut kantaa kovin riehakkaaseen innostukseen. En ole stereotypioilla ratsastavan huumorin ystävä, koska se on pikkasen liian ilmeistä ja monesti todella laiskasti kirjoitettua jossa nauretaan vitsin kohteelle eikä vitsille, mutta yleisöstä osa selkeästi oli tullut nimenomaan sen takia. Naurajia vain oli liian vähän, että tilanne olisi lähtenyt kunnolla lentoon.

Lähellä ensimmäisen puoliajan loppua katsoja melko edestä nousi lähteäkseen salista pois ja käveli lähes keskeltä koko rivin läpi. Kun Eirtovaara huomasi tämän, syntyi vihdoin kunnollinen kontakti yleisön ja esiintyjän välille. Eirtovaaran reagointi tilanteeseen ja sitä seurannut dialogi sekä pieni hämillisyys lavalla ostivat vihdoin yleisön huomion ja kiinnostuksen. Ekan puoliajan loppu muuttui paljon energisemmäksi ja yleisö löysi mukaan useimpiin vitseihin. Itse jäin kuitenkin hieman miettimään pitkää osuutta jossa toistettiin Vesku Loirin hahmojen tekstejä – esim Voden selostusta – minuuttien ajan.

Toinen puoliaika


Toiselle puoliajalle siirryin aivan salin perälle, missä oli joitain tyhjiä paikkoja vierekkäin. Yleisö oli palatessaan vapautunut. Jossain määrin etenkin etummaisiin riveihin istuvat katsojat pelkäävät jatkuvasti jotain nolaamista – tai odottavat sitä – ja se joskus näkyy keikoilla siten, että muu katsomo ehtii rentoutua ennen etummaisia katsojia. Takaisin palattaessa eturivit selkeästi olivat jähmeämpiä kuin muu sali, joka selkeästi lähti mukaan ensimmäisestä punchlinesta vaikkakin ensin aika matalaenergisellä tirskunnalla. Toisen puoliajan aloitus oli setin vahvin – ihmisen ja eläimen eroja kuvaillut vyörytys sai salissa energian nousemaan.

Onneksi yleisössä oli yksi vahingossa ääneen reagoiva nainen, mihin Eirtovaara pääsi reagoimaan kakkossetin alkupuolella. Eirtovaaran hienoimpia maneereita on mielestäni se miten hän saa naurajaan reagoimalla lypsettyä naurun leviämään koko teatterin laajuudelle. Olen nähnyt tämän tapahtuvan usein niin teatterikeikoilla kuin pienemmilläkin klubeilla, enkä oikein edelleenkään tajua tempun mekaniikkaa. Se, että siitä tietää ei edes poista sen tepsivyyttä, koska lähden itse samoin kuin suurin osa yleisöstä, naururemakkaan mukaan. Karisma, ammattitaito, mikälie, mutta valtavan viihdyttävää kuitenkin ja tuottaa todella paljon hyvää hyrinää loppuiltaan. Nytkin se avasi koko katsomon mukaan elämään tekstien mukana.

Illan parhaita osioita olivat ehdottomasti ne, joissa Eirtovaara avasi itseään, historiaansa, yrittämättä olla enemmän kuin ihminen. Toisella puoliajalla vieressäni istui keski-ikäinen mies joka nyökkäili useille jutuille. Itse pidin erityisesti siitä, miten mummon ja vaarin tarina nivoutui myös tarinaksi teknologian kehittymisestä. Samaan aikaan hauskaa, henkilökohtaista että oivaltavaa huumoria – sitä, mitä stand up lavoilta pääasiallisesti haen.

Keikan jälkeen kulkiessani Pasilansiltaa pitkin junaan kuulin useiden miesten ympärillä toistelevan illan juttuja toisilleen kävellessään. Eirtovaaran oma yleisö selkeästi tykkäsi – ja sehän se tärkeintä on.

TL;DR

Hieman energiaton alku, mutta toinen puoliaika selkeästi toimi. Aika paljon sitaatteja ja muilta lainattuja juttuja, kaikenlaisilla stereotypioilla pelaamista ja löysähköjä kielikuvia, mutta taitavaa yleisön reaktioiden hyödyntämistä ja aivan poikkeuksellisen hauskoja act outteja. Myös mummon ja vaarin tarina sisälsi paljon hersyvää ja huvittavaa sisältöä. Moniin muihin sooloihin verraten tuntui kuitenkin mielestäni melko hajanaiselta ja teeman mahdollisuudet ohittavalta.




Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

About Me

Olen Pörrö. Katsomossa jo 90 – luvulla, lavalla vasta muutaman vuoden.
Erityisen kiinnostunut Suomalaisesta komiikkaskenestä, open mic huumorista ja onnistuneista illoista. Sekä komiikasta puhumisesta aamuyön tunteihin asti.