Esipuhe

Eilisen keikan jälkipuinneissa stand up – porukassa mainitsin, että oon miettinyt, että voisin ruveta kriitikoksi, jos ei oma tekeminen lähde. Sain kuulla, että ei tosiaankaan tarvitse olla joko tai, ja Pölläsen Helena tuuppasi mut sen olennaisen metrin, jotta uskalsin hypätä kallionkielekkeeltä alas. Tässä sitä liidellään… Tämä kehittynee vielä, ja kerron itsestäni tuonnempana enemmän. Mutta nyt asiaan eli siihen mikä elämässä on tärkeää: nauru ja sen jakaminen ihmisten kesken.

Fathi Ahmedin soolokiertue

Fathi Ahmedin soolokiertueesta Sisäkkö, kokki, TV- tähti oli eilen Helsingissä kiertueen kolmas veto Teatteri Avoimien Ovien tiloissa. Eilisellä keikalla oli myös Harri Pekkinen lämppäämässä Fathia.

Tilasta ja yleisöstä

Avoimien ovien tila on koko näyttämön leveydelle levittyvä teatteritila, jossa on 136 istuma- ja kaksi pyörätuolipaikkaa. Katsomo nousee loivasti, ja sen penkit ovat istuinmukavuudeltaan moninverroin keskivertoa paremmat. Tilan akustiikassa on huomioitu mikittömien esitysten mahdollisuus, mikä tekee tilasta oivallisen stand upille – yleisön tunnelmat ja liikkeet heijastuvat salin laidoilta toiselle helposti ja katsomon mataluus mahdollistaa sen, että naurun tarttuminen on mutkatonta. Myös lavalle päin yleisö jossain määrin näkyi, valot oli toteutettu koko lavan leveydelle, mutta myös yleisöön oli jätetty valoa. Tämä mahdollistaa aina paremmin yleisön kanssa vuorovaikuttamisen, on se sitten normaalimpaa puhetta tai selkeää yleisöreaktioiden peilaamista lavalla. Itse pidän tämäntyyppisistä keikoista enemmän, koska silloin yleisön ja esiintyjän väliin ei muodostu näkymätöntä seinää.

Yleisöä katsellessa huomasi, että tavanomaisen klubigenren sijaan yleisö koostui paljon moninaisemmasta ihmisjoukosta niin ikärakenteen kuin muun olemuksensa puolesta. Oli tyypillistä teatterin katsojaa, naisryhmiä viettämässä yhteistä iltaa, ihmisiä treffeillä…

Ensimmäinen puoliaika

Harri Pekkinen aloitti illan vahvasti. Äärimmäisen matalaenerginen open mic koomikko voi kuulostaa jännältä valinnalta setin lämmittelyyn, mutta eilen se toimi loistavasti. Muistan nähneeni Pekkisen ensimmäisen kerran lavalla joskus vuonna 2017, silloin en oikein vielä päässyt outoon hahmoon kiinni, mutta nykyään tämänkaltainen tarkka ja lakoninen huumori saa nauruhermot räjähtämään joka kerta. Jotkut koomikot osaavat tehdä ironiasta ja alastatuksesta lavakelpoista ja kiinnostavaa. Yleisöön se upposi eilen ensimmäisestä viimeiseen vitsiin asti. Pekkinen jätti Fathille lämpimän ja lempeän yleisön aloittaa settinsä.

Pekkisen rauhallisen menon jälkeen Fathi räjäytti tilan tanssimalla vähän liian pitkään vähän liian innokkaasti – tämä sai selityksensä ja lunastettiin myöhemmin setissä – ja ilta lähti käyntiin hyvin selkeästi elämäntarinapohjaisella pitkällä kaarella. Miltä on tuntunut olla maahanmuuttaja, kun on syntynyt Naistenklinikalla, mutta byrokraattisesti on kuitenkin ollut ensimmäiset vuodet muukalainen. Olla ruskea somalipoika lamasuomessa, hoitaa muita lapsia valtavan osan vapaa-ajastaan. Lähiöteineistä, wolttikuskeista, siivoojista, kokeista. Arvohierarkioista ja toiseudesta, ja myös siitä miten siitä selvitään, miten elämä alkaa kantaa, miten itsensä hyväksyminen ja muutos tapahtuu: ei nopeasti vaan todella hitaasti, todella outojen sattumusten kautta.

Rytmiltään Fathin setti oli todella fiksu. Taukopaikkoja, hitaampia osioita, oli riittävästi jotta yleisö sai hengähtää huutonaururemakoittensa välissä. Vaikka alalla monesti kehutaan parhaaksi keikkoja, jotka ovat yhtä yleisömylvintää, mun omat lempparit on aina olleet niitä, joissa koomikko ja yleisö ovat matkalla yhdessä, instrumentti, jossa on myös suvantovaiheita.

Materiaalin määrä soolossa oli hengästyttävä jo ensimmäisellä puoliajalla. Osa yleisöstä – minä mukaan lukien – kiemurteli tuoleilla samanaikaisen vaikeiden ajatusten ™ ja naurun kourissa kun Suomen rasistisuutta esiteltiin nerokkaiden esimerkkien kautta. Havainnointitasolla Fathi on selkeästi mestari siinä, että osaa poimia setuppeihinsa asioita, jotka ovat *melkein* normaaleja, mutta eivät sitten todellakaan mitään sinnepäinkään. Eilinen yleisö pysyi hyvin mukana monenlaisten tunnelmien ilotulituksessa.

Toinen puoliaika

Toisen puoliajan näkökulma oli vähemmän riehakas jo alusta, jo setin alkupuolella tuli useampia liikuttavia hetkiä etenkin äidin ja pojan suhteen kuvailuissa. Vielä tänäänkin mietin esimerkiksi vuoristoratasääntöä, jossa saa huutaa mutta ei poistua kyydistä. En hirveämmin halua paljastaa esityksen detaljitasoja, mutta tähän mun on pakko tarttua koska se on yksi fiksuimmista tavoista kuvata teiniperheyttä, sitä miten perherakkaus toimii. Ja myös sitä, että on olemassa asioita, joiden hoitamista ei voi jättää tekemättä vaikka tuntuisi miltä.

Jossain kohtaa toista puoliaikaa tajusin nauraneeni yli tunnin hyvin traumaattisille asioille. Elämän epäreiluudelle, erilaisuudelle. Settiin rakennettu hienoinen epämukavuuden tunne laukaistiin nerokkaasti. Itkin, koska se oli sekä niin hauska, hieno että liikuttava. Se myös sisälsi todellista aitoutta ja anteeksiannon yleisölle siitä, että olimme yhdessä nauraneet asioille, joille ei ehkä pitäisi nauraa.

Ja siihen selitykseen alun tanssille? Illan sateenkaaren päästä löytyi niin rappiä kuin lämppärin ja esiintyjän välinen jutustelu. Illuusio rikottiin, oltiin vain siinä, yhdessä, me kaikki ihmiset.

TL;DR

Loistava soolo. Älykäs, dramaturgisesti kestävä, takuulla muistettava. Kosketti muutakin kuin vatsalihaksia. Menkää katsomaan jos pystytte.